On elokuu vuonna 1999, vauhtia riittää ja vaaratilanteita. Oon hurjapää, tapaturma-altiskin vielä. Kokeilen kaikkia lajeja, mutta ykkösenä sydämessä kiiltää telinevoimistelu. Urheiluopisto, siksi sitä silloin ainakin kutsuttiin oli toinen kotinikin melkeen. Useamman kerran viikossa pompittiin ympäriinsä tehden erilaisia liikkeitä, kehonhallinta maksimissaan. Elokuu, viimein kesäloma ois siis ohi ja harjoitukset jatkuisivat, myös koulukin alkaisi taas, mutta se ei minua masentanut yhtään. Koulussa on ihan mukavaa, varsinkin kuvaamataito, liikunta ja käsityö, niin ja musiikkikin ainakin yleensä, ennen kaikkea välitunnit on ne parhautta. Jalkapalloa ja x-hippaa, kuhan vauhtia riittää. Meillä on iso luokka ja mulla on hirveesti kavereita. Läksytkin on välillä ihan kivoja, mut kivempaa on ku ne on tehtynä ja pääsee harkkoihin tai kavereiden kans leikkiin.
Huhtikuu 2003, kun lähdemme luokkaretkelle. Haikein fiiliksen pakkaamme linja-autoon tavaroita ja siirrymme luokkamme sekä rinnakkaisluokan kanssa kohti Kuusamoa. Siellä olisi luvassa kaikkea mukavaa, niin kylpylälomaa kuin vaellustakin. Kivojen kavereiden kans pari päivää laatuaikaa, useimmat näistä on kyl poikia. Poikien seurassa on niin helppoa, niin kovin luonnollista. Aina oon viihtynyt, ja poikatyttö kai sisimmässäni oonkin. Poikien kans kaikki on vaan helpompaa, ei tarvi turhaa lässyttää ja juoruta, voi puhuu vaik siit jalkapallosta tai jääkiekosta. Äiti ja isi ei vaan sitä ymmärrä, ne luulee et kaikki on minun poikakavereita, yhtälö on liian nykyaikaa "poikien kans voi olla myös pelkkä kaveri". Tukka hulmuten, välillä lökäpöksyt jalois roikkuen eteenpäin. Toisaalta on niin haikeeta lähtee tälle retkelle, kun tiiän et se jää viimeiseks yhtenä porukkana. Pian tulee uudet tuulet, ja me hajannutaan kaikki omiin suuntiin, ennen oltiin yhtä mut sit vaan ollaan hajanaisii ihmisryppäitä siellä täällä, kaikkia tuskin enää ees moikataan..
Maaliskuussa 2009, on hyvin kylmää. Yövyn paljon vanhemmillani, koska työharjoittelupaikkani on lähellä vanhempieni kotia, vaikka itselläni on jo oma kotikin keskustan liepeillä. Oon työssäoppimisessa huskyfarmilla, siinä viimeisessä mitä tämä koulutukseni enää sisältäisikään. Tää harjoittelu aika on hyvin fyysistä, päivät pitkiä ja rankkoja, ja vaikka työpäivän päätteeksi kääriydyin vaan peittoon, on aamut silti vaikeita, välillä melkee liiankin. Työ on kyl todella antoisaa, joka päivä opin jotakin uutta, jos en itsestäni tai työstäni niin koirista. Koirien kanssa työskentely on sit mukavaa, jokainen on niin oma yksilönsä, niin erilainen niin ainutlaatuinen. Työn vastapainona toimi rankat huvit, vaikka autolla tykkäänkin ajella niin tulee kyl baareissakin käytyy. Oon hyvin sosiaalinen ja ympärilläni onkin laaja ystäväpiiri. Elämä on kyl aika jees, ei mitään rajoitteita, voin vaan tehä ja mennä miten tahon ja nauttii hetkestä.
On perjantai 18.9.2009 ja oon niin kipeä. Monta viikkoa jatkuneet kuumeilut eivät millään helpota. Olo on henkisesti ja fyysisesti hyvinkin raskas. Koulussa painaa pian koeviikko päälle, kirjoitusten reaalikin ois jo kohta. Sydän sirpaleina, mieli riekaleina. Jokainen aamu niin vaikee, ilman ystävii en ois tänäänkään jaksanut noussa. Kouluun silti pakottaudun, sillä tiedän et koko viikonlopuks on taas menoo. Meil on tyttöporukalla kyl mukavaa, välillä silti sydämestä riipasee. Näen sen, kuulen sen, tunnen sen hengityksen. Elämä on epäreilu, kerran sain sen kaiken mitä ikinä halusinkaan mutta vain hetkes sen menetin, ja nyt tahdon sen takas. Tää flunssakierre estää salillakin käynnin, masentaa kun tulee syötyykin mitä sattuu kun ei vaan kerkee ja jaksa tehä ruokaakaan.
Lauantai, 17.7.2010 nautin kesästä ja lomasta. Kaikesta huolimatta oon hyvin varautunut, pelkään että jotain sattuu, sillä kaikki hyvä voi rikkoutua hetkessä! Kaikkien raskaiden vuosien jälkeen elämäni on muuten oikein mallillaan. Kevät on viimein selätetty, koulu käyty kunnialla loppuun ja valkolakkikin painettu päähän. Edessä on ihana tulevaisuus, ihanan miehen rinnalla, juuri sen jonka luulin jo hukanneeni maailman virtaan. Kaikkialta tätä etsin, mutta enpä ois uskonut et kaikki vois mennä näin mallilleen ja näin yllättäen. Meillä on paljon suunnitelmia, ja haaveita, mutta ennen kaikkea meillä on toisemme. Oon kypsynyt ja kasvanut kovin viime vuosina. Koen olevani valmis perustamaan perheen ja haaveleimmekin jo perheenlisäyksestä. Vain aika näyttää :)
+ Torstai 22.8, olen ehkä onnellisin ikinä. Tää elämä on kaikkine ylä- ja alamäkineen kaikkea sitä mistä ikinä pikkutyttönä haaveilinkaan. On ihana aviomies, oma koti ja kaksi lasta (ehkä haaveilen joskus vielä useammasta, mutta tämä riittänee tältä erää). Valeäitiä lainatakseni, eräänlainne kasvutarina, etten sanois. Ihana nauttii tästä hetkestä, perhe-elämästä ja lapsi-arjesta, näistä ja tulevista ruuhkavuosista! Eessä on vähän opiskeluja ja vuosien työputki joten, vielä hetken nautin kotiäidin roolista täysin siemauksin <3
Nappasin haasteen Valeäidin blogista; Haasteena oli muistella omaa elämää viitenä random päivämääränä; elokuu
1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Tyyli ja
muoto on vapaa, mutta vastata piti suunnilleen näihin kysymyksiin:
1. Millainen olet ollut noina vuosina, noina aikoina?
2. Mitä olet ajatellut?
3. Millainen on ollut elämäsi?
4. Miltä olet näyttänyt?
Minäkin siis heitän haasteen eteenpäin kaikille! Jos sinulla ei ole blogia, vastaa
noihin kommenttiboksissa, mut jos sulla on blogi, linkkaa tänne tarinasi.
On elokuu vuonna 1999, vauhtia riittää ja vaaratilanteita. Oon hurjapää, tapaturma-altiskin vielä. Kokeilen kaikkia lajeja, mutta ykkösenä sydämessä kiiltää telinevoimistelu. Urheiluopisto, siksi sitä silloin ainakin kutsuttiin oli toinen kotinikin melkeen. Useamman kerran viikossa pompittiin ympäriinsä tehden erilaisia liikkeitä, kehonhallinta maksimissaan. Elokuu, viimein kesäloma ois siis ohi ja harjoitukset jatkuisivat, myös koulukin alkaisi taas, mutta se ei minua masentanut yhtään. Koulussa on ihan mukavaa, varsinkin kuvaamataito, liikunta ja käsityö, niin ja musiikkikin ainakin yleensä, ennen kaikkea välitunnit on ne parhautta. Jalkapalloa ja x-hippaa, kuhan vauhtia riittää. Meillä on iso luokka ja mulla on hirveesti kavereita. Läksytkin on välillä ihan kivoja, mut kivempaa on ku ne on tehtynä ja pääsee harkkoihin tai kavereiden kans leikkiin.
Maaliskuussa 2009, on hyvin kylmää. Yövyn paljon vanhemmillani, koska työharjoittelupaikkani on lähellä vanhempieni kotia, vaikka itselläni on jo oma kotikin keskustan liepeillä. Oon työssäoppimisessa huskyfarmilla, siinä viimeisessä mitä tämä koulutukseni enää sisältäisikään. Tää harjoittelu aika on hyvin fyysistä, päivät pitkiä ja rankkoja, ja vaikka työpäivän päätteeksi kääriydyin vaan peittoon, on aamut silti vaikeita, välillä melkee liiankin. Työ on kyl todella antoisaa, joka päivä opin jotakin uutta, jos en itsestäni tai työstäni niin koirista. Koirien kanssa työskentely on sit mukavaa, jokainen on niin oma yksilönsä, niin erilainen niin ainutlaatuinen. Työn vastapainona toimi rankat huvit, vaikka autolla tykkäänkin ajella niin tulee kyl baareissakin käytyy. Oon hyvin sosiaalinen ja ympärilläni onkin laaja ystäväpiiri. Elämä on kyl aika jees, ei mitään rajoitteita, voin vaan tehä ja mennä miten tahon ja nauttii hetkestä.
On perjantai 18.9.2009 ja oon niin kipeä. Monta viikkoa jatkuneet kuumeilut eivät millään helpota. Olo on henkisesti ja fyysisesti hyvinkin raskas. Koulussa painaa pian koeviikko päälle, kirjoitusten reaalikin ois jo kohta. Sydän sirpaleina, mieli riekaleina. Jokainen aamu niin vaikee, ilman ystävii en ois tänäänkään jaksanut noussa. Kouluun silti pakottaudun, sillä tiedän et koko viikonlopuks on taas menoo. Meil on tyttöporukalla kyl mukavaa, välillä silti sydämestä riipasee. Näen sen, kuulen sen, tunnen sen hengityksen. Elämä on epäreilu, kerran sain sen kaiken mitä ikinä halusinkaan mutta vain hetkes sen menetin, ja nyt tahdon sen takas. Tää flunssakierre estää salillakin käynnin, masentaa kun tulee syötyykin mitä sattuu kun ei vaan kerkee ja jaksa tehä ruokaakaan. 
Lauantai, 17.7.2010 nautin kesästä ja lomasta. Kaikesta huolimatta oon hyvin varautunut, pelkään että jotain sattuu, sillä kaikki hyvä voi rikkoutua hetkessä! Kaikkien raskaiden vuosien jälkeen elämäni on muuten oikein mallillaan. Kevät on viimein selätetty, koulu käyty kunnialla loppuun ja valkolakkikin painettu päähän. Edessä on ihana tulevaisuus, ihanan miehen rinnalla, juuri sen jonka luulin jo hukanneeni maailman virtaan. Kaikkialta tätä etsin, mutta enpä ois uskonut et kaikki vois mennä näin mallilleen ja näin yllättäen. Meillä on paljon suunnitelmia, ja haaveita, mutta ennen kaikkea meillä on toisemme. Oon kypsynyt ja kasvanut kovin viime vuosina. Koen olevani valmis perustamaan perheen ja haaveleimmekin jo perheenlisäyksestä. Vain aika näyttää :).JPG)
.jpg)
